Miisa Mink

Kun on asunut poissa Suomesta suurimman osan aikuisiästään, tärkeät asiat asettuvat lopulta oikeille paikoilleen. Etäisyys antaa perspektiiviä, sanotaan. 

Moni on ihmetellyt, miksi asetuin ehdokkaaksi juuri Kaakkois-Suomessa. Enkös ole syntyjäni helsinkiläinen?

Synnyin Helsingissä, Eiran sairaalassa. Passissa lukee Espoo, sillä isäni opiskeli Otaniemessä. Opiskelujen päätyttyä perheemme muutti Tampereelle. Kävin kouluni ja kasvoin aikuiseksi Järvenpäässä. 

Teini-iästä lähtien halusin tehdä pesäeron maaseutuun. Edes Järvenpää ei ollut minulle tarpeeksi ”kaupunki” vaan aloin viettää aikaa Helsingissä ja muutin sinne opiskelemaan. 

Podin samaa vaivaa kuin moni muu suomalainen. Halusin päästä hinnalla millä hyvänsä eroon metsästä. Metsäläisyys oli junttiutta. Oikea sivistys asui kaupungeissa. Helsinkikin tuntui liian pieneltä ja muutin ulkomaille heti sen jälkeen, kun valmistuin kauppatieteiden maisteriksi. 

Olen asunut Puolassa, Hollannissa, Belgiassa, Sveitsissä ja Isossa-Britanniassa, jossa olen viettänyt suurimman osan aikuisiästäni. Sukupolvien ketju sitoo minut kuitenkin Saimaaseen. Isäni synnyinkoti sijaitsee Juvalla ja siellä olen viettänyt kaikki elämäni kesät. Vuosien saatossa Suomen vierailut alkoivatkin suuntautua lentokentältä suoraan Savoon. Koti-ikävä ei läikähdä sydämessäni tullessani Helsinkiin vaan veri vetää Saimaalle. 

Viimeisen kolmen vuoden aikana Saimaan suojelu on tullut tärkeimmäksi asiaksi elämässäni, heti perheen jälkeen. Oikeastaan millään muulla ei ole mitään väliä. Jos Saimaa pilataan kaivostoiminnalla, ei sitä korvaa mikään muu paikka tai asia maailmassa. Uskon, että paras tapa suojella Saimaata on vahvistaa alueen elinvoimaisuutta. Ehkäpä Suomessa joskus ymmärretään, että puhdas Saimaa ja sitä ympäröivä luonto ovat se ”aarre”, jota sieltä nyt kaivosyhtiöiden ja bulvaanien toimesta etsitään.

Kun minua pyydettiin kansanedustajaehdokkaaksi, moni mietti, mihin asettuisin ehdolle. 

Yli 18-vuotias Suomen kansalainen saa asettua ehdolle mihin vaalipiiriin haluaa. Helsinki on kaupunki, jossa olen viimeksi ollut kirjoilla. Joku ehdotti Uuttamaata, olenhan siellä kasvanut ja siellä asuu myös monta Saimaalla mökkikesäänsä viettävää äänestäjää. Minun ei kuitenkaan tarvinnut miettiä vaalipiirin valintaa hetkeäkään. Oli päivänselvää, että asettuisin ehdolle Kaakkois-Suomessa.

Minulle on käynyt kuten monelle ulkosuomalaiselle, en ole enää kotoisin mistään. En ole pitkään aikaan ollut järvenpääläinen mutten myöskään helsinkiläinen. En ole lontoolainen eikä minusta tule brittiä ikinä. Minun sydämeni on Saimaalla, olen saimaalainen.

Mieheni sanoo aina, että tytön voi ottaa pois metsästä, mutta metsää ei voi ottaa pois tytöstä. Niin paljon kuin maailma onkin minulle antanut, on aika tulla kotiin. Minä en enää pakene metsää enkä järveä. Minä olen samaan aikaan kosmopoliitti ja maalainen. Minua ei voi laittaa yhteen lokeroon.

Olen ylpeä näistä juurista, meidän metsistä ja järvistä. Toivon, että kaikki suomalaiset olisivat. Mutta minusta tuntuu, että häpeilemme edelleen metsäistä historiaamme. Maalla asuvat ajattelevat, että kaupunkilaiset eivät heitä ymmärrä. Kaupunkilaiset puolestaan pitävät itseään vähän parempina kuin ”metsässä asuvia”. Ehkäpä siksi emme osaa arvostaa vanhoja metsiä tai suojella kirkasvetisiä järviä. 

Jos emme itse näe maaseutua muuna kuin luonnonvara-aittana, miten voisi kukaan muukaan! Jos maaseutu on vain puutavaran, elintarviketeollisuuden raaka-aineiden ja kaivannaisten hankinta-aluetta, miten voisimmekaan kehittää siellä toimialoja, jotka eivät perustu luonnonvarojen käytön maksimoimiseen?

Minulle Järvi-Suomi ei ole mikään alkutuotannon ja raaka-aineiden mekka. Minä haluan nostaa Juvan, Ruokolahden ja Ristiinan maailmankartalle (ja kaikki muutkin paikkakunnat siinä välissä)! 

Kun asetuin kansanedustajaehdokkaksi ja aloin kiertää Kaakkois-Suomea, side Saimaaseen on vain vahvistunut. Olen jo pitkään elänyt niin sanotusti monipaikkaisesti ja jakanut aikani Lontoon-kodin sekä Mikkelin ja Juvan rajalla Luonterin rannalla sijaitsevan kakkosasunnon kesken. Nyt olen siirtänyt kirjani Suomeen, Saimaan rannalle.

Metsää ei voi ottaa pois tästä tytöstä, eikä tarvitse.