Miisa Mink

Kaksi ja puoli vuotta sitten elin elämääni tyypillisen keskiluokkaisen, keski-ikäisen naisen tapaan: en ollut juurikaan kiinnostunut politiikasta ja luotin siihen, että kyllä meidän fiksut päättäjät osaavat asiansa hoitaa. Kuvittelin, että eduskunnassa istuisi sellaista porukkaa, joka huolehtisi puhtaiden vesien ja monimuotoisen luonnon säilymisestä tuleville sukupolville.

Malminetsintävaraus Saimaalla, suojellun Luonterin rannalla muutti kaiken. Minusta tuli yhdessä yössä kaivosaktivisti, eikä kyse ollut mistään nimbyilystä (ns. not in my backyard -ilmiöstä). Malminetsintävarauksia ja -lupia alkoikin tupsahdella kuin sieniä sateella ympäri Saimaata. Kahdessa vuodessa lupia on tullut niin paljon, että niiden laskemiseen ei kahden käden sormet riitä.

Perustin Saimaa ilman kaivoksia –ryhmän Facebookiin. Yllätyksekseni ryhmä kasvoi nopeasti. Nyt jäseniä on jo 30 000. Keväällä 2021 järjestäydyimme samannimiseksi yhdistykseksi toiminnan vakiinnuttamiseksi.

Kaivoslain uudistus oli kirjattu Suomen hallituksen ohjelmaan. Paneuduin aloittelevan aktivistin naiiviudella työ- ja elinkeinoministeriön tarjoamiin vaikuttamismahdollisuuksiin. Ministeri Mika Lintilä kuitenkin vitkutteli uudistusten kanssa. Tajusin pian, että prosessiin liittyvät kansalaisten kuulemistilaisuudet olivat pelkkää teatteria. 

Päätimme kerätä nimiä kansalaisaloitteeseen. Marraskuussa 2021 järjestimme mielenilmauksen eduskuntatalon rappusilla. Helmikuussa 2022 Kaivostoiminnalle RAJAT -lakialoite luovutettiin eduskuntaan 62 000 allekirjoituksen kera. Olen istunut niin Maikkarin kuin A-studionkin sohvilla keskustelemassa kaivoslain ongelmista. Lehdistö on kirjoittanut lain epäkohdista ja kymmenistä malminetsintävarauksista ja -luvista ympäri maata. 

Kahdessa ja puolessa vuodessa minulle on selvinnyt, että aktivismilla on kyllä vaikutusta, mutta ainoastaan demokratia tulee pelastamaan Suomen puhtaat vedet. Poliitikot osaavat diipa-daapansa, ja juuri siksi äänestäjien hyväuskoisuus on erityisen vaarallista. Meillä on paljon luontovihamielisiä puolueita. Ne julistavat luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä ja ilmastokriisin pysäyttämistä juhlapuheissaan, mutta eivät tiukan paikan tullen ole valmiita säätämään lakeja, joilla olisi todellista merkitystä.

Tässä lyhyt katsaus siihen, millaisena puoluekenttä näyttäytyy kaivosaktivistin silmin.

Keskusta on avoimesti luontovihamielinen puolue. Annan heille täydet pisteet rehellisyydestä ja läpinäkyvyydestä. Näinhän demokratian tulee toimia. Puolue kertoo selkeästi, mitä mieltä he ovat, ja vie asioitaan johdonmukaisesti eteenpäin. Keskusta ei halua parantaa ympäristönsuojelun tasoa. Saamelaiskäräjälakia he eivät myöskään hyväksy, sillä se lisäisi saamelaisten itsemääräämisoikeutta maankäyttöön, kuten kaivoksiin, liittyvissä asioissa.

Kokoomus ja demarit ovat hurjempi joukko. Heillä luontoarvot vilkkuvat jatkuvasti juhlapuheissa. 

Pääministeri Sanna Marin julisti ilmastokokous COP27:ssa Egyptissä: ”Nyt tarvitsemme toimeenpanoa. Mitä pidempään odotamme, sitä enemmän se meille kustantaa.” Marinin ulostulot kaivoslain uudistamisesta loistavat kuitenkin poissaolollaan. Pääministeri neuvotteli kunnianhimoiset tavoitteet hallitusohjelmaan, mutta ei silti puolusta niiden toteutumista. Marinilta tarvittaisiin juhlapuheiden sijaan johtajuutta.

Kansanedustaja Matias Mäkynen vakuutti puheessaan eduskuntatalon rappusilla vuosi sitten, että demarit olivat sitoutuneet viemään hallitusohjelman tavoitteet maaliin. Toisin on käymässä. Kaivoslakiuudistuksen kirjauksista puuttuu muun muassa ympäristöluvan asettaminen kaivosluvan ehdoksi ja maininta EU:n kaivannaisjätedirektiivin mukaisista vaatimuksista. Lakiesitys ei ole parantamassa maanomistajan asemaa, ja siitä on jätetty pois intressivertailu, jossa kaivoksen hyötyjä ja haittoja punnittaisiin kokonaisvaltaisesti.

Perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Johanna Ojala-Niemelän (SDP) puheet kaivoskriittisessä Maamme rikkaudet –tapahtumassa syyskuussa 2022 Rovaniemellä olivat pelottavia. Hän kertoi posket hehkuen, kuinka ainoastaan sellainen kaivostoiminta, joka luo työpaikkoja mutta ei pilaa luontoa, on sallittua. Ojala-Niemelä on irtautunut todellisuudesta ja niellyt pureskelematta kaivoslobbareiden puheet ruusuvesiä vesistöihin päästävistä kaivoksista.

Kokoomuksen riveistä löytyy kansanedustajia, jotka ovat puhtaan luonnon puolella. Moni kansanedustaja puhui paatoksella lakiuudistuksen puolesta Kaivostoiminnalle RAJAT -lakialoitteen lähetekeskustelussa. Puolueohjelmaan asti nämä kaunopuheet kaivostoiminnan rajoittamisesta esimerkiksi vesistöjen äärellä eivät kuitenkaan ole kulkeutuneet. 

Persuilla ei näytä olevan varsinaista kaivoslinjaa. He eivät käytä loputtomasti aikaa luontoa puolustaviin korulauseisiin, mutta toisaalta puolueesta löytyy kansanedustajia, jotka ovat ottaneet asioista selvää. Esimerkiksi kansanedustaja Kaisa Juuso ymmärtää kaivosten todelliset uhat niin luonnolle kuin Lapin matkailulle ja on valmis pistämään itsensä likoon kunnollisen kaivoslain puolesta.

Hallituspuolueista ainoastaan vihreät on näkyvästi ajanut kaivoslain perusteellista uudistamista. Mari Holopainen, Tiina Elo, Inka Hopsu ja Hanna Holopainen ovat tehneet johdonmukaista työtä asian eteen. Mutta puolueen puheenjohtaja, ympäristöministeri Maria Ohisalo olisi voinut pitää kaivoksista enemmän meteliä. 

Vihreiden viestintä liikenteen sähköistämisen puolesta ei ole aina täysin rehellistä. Akkubuumi tuo mukanaan kaivannaisten kysynnän räjähdysmäisen kasvun. Kaivosten aiheuttama luontokato on pidettävä puheissa mukana, kun keskustellaan siirtymisestä uusiutuviin energiamuotoihin. Vihreä siirtymä ei voi tarkoittaa sitä, että siirrytään ilmaston pilaamisesta maan ja vesien pilaamiseen. Asioita on syytä toistaa, sillä monelta suomalaiselta ilmastokriisi ja luontokato menevät käsitteinä sujuvasti sekaisin.

Myös vasemmistoliiton yksittäiset kansanedustajat ovat ajaneet kaivoslain uudistusta. Kaivosaktivistin näkökulmasta luontokadon torjuminen ei silti näytä olevan vasemmistonkaan viestinnän kärjessä.

Suomen puoluekentän kokonaiskuva näyttää siis melko lohduttomalta. Meillä on 1,5 luontoa aidosti puolustavaa puoluetta. Ylen viimeisimmän kannatusmittauksen mukaan se tarkoittaisi vain 14 % kansanedustajista (vihreät 10 % + ½ vasemmistoliitosta 4 %). On epärealistista olettaa, että tämä määrä riittäisi kääntämään politiikan suunnan. Tarvitsemme enemmän luontopositiivisia ihmisiä eduskuntaan.

Voimasuhteet luonnon hyväksi voivat muuttua nopeastikin. Meillä kaikilla on mahdollisuus äänestää ketä haluamme, ja jos politiikan nykytyyli ei miellytä, asettua itse ehdolle kevään eduskuntavaaleissa. Otetaan vastuu omiin käsiimme ja vähintäänkin selvitetään, mitä oma puolue ja kansanedustaja OIKEASTI TEKEE luonnon hyväksi. Nyt on opittava näkemään poliittisen diipa-daapan lävitse!

Puolueohjelmat ohjaavat eikä yksittäisellä kansanedustajalla ole aina mahdollisuutta valita puolueen linjan vastaisesti. Jos haluat asioiden muuttuvan, äänestä niitä puolueita, joilla kaivosten kuriin saattaminen on osa puolueohjelmaa. Kun saamme riittävän määrän luontopositiivisia kansanedustajia eduskuntaan, asiat alkavat muuttua.