Vierailin lukioon hakevien poikieni kanssa SYK:n IB-linjan esittelytilaisuudessa. SYK tunnetaan Suomen huippukouluna, jonne vain harvat pääsevät. Pellavapäiset poikani olivat ainoat eurooppalaiset pojat yleisössä, loput hakijat olivat pääsääntöisesti aasialaisia.
Rakastan monikulttuurisuutta. On hienoa, että pellavapäisyyden rinnalle nousee nuoria muista maista ja kulttuureista. Tulin kuitenkin surulliseksi tavallisten suomalaisten puolesta. Miksi he eivät kokeneet, että huippukoulu olisi heitä varten?
Muutin perheeni kanssa Suomeen puolitoista vuotta sitten parinkymmenen vuoden ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen. Poikani menivät englanninkieliselle kasiluokalle yhteen (kuulemma) Suomen parhaista kouluista. Keskinkertaisuus, jota itse nuorena Suomesta pakenin, ei ole kadonnut, päinvastoin, suomalaiset ovat tehneet keskinkertaisuudesta elämännuoransa.
“Älkää olko noin kilpailuhenkisiä“, puuskahti urheiluopettaja, kun pojat halusivat joukkueensa voittavan koulun jalkapallopelissä. Siis mitä! Jos terveestä kilpailuhenkisyydestä on tullut pahe, on turha puuskuttaa Suomen kilpailukyvyn rapistumisen perään.
“Äiti, minä en taaskaan oppinut mitään. Kaikki oli koko tunnin vaan puhelimella.“ Suomalaisessa koulussa ei vaadita mitään. Lapset jätetään oman onnensa nojaan. Kenellekään ei saa laittaa mitään painetta tai rajoja. Ei saa vaatia hyviä käytöstapoja tai sitä, että oppitunnilla tehtäisiin lujasti töitä. Mitä kouluissa oikein pelätään? Eivät lapset siitä rikki mene, että heiltä vaaditaan asioita, jotka ovat välttämättömiä myöhemmin elämässä.
Poikani ovat ihmeissään siitä, että heidän ikäisillään nuorilla ei ole minkäänlaista kunnianhimoa. On “ihan sama” mitä nuoret saavat kokeista tai mihin lukioon he päätyvät. Tavoitteena on mennä eteenpäin elämässä mahdollisimman vähällä vaivalla. Miksi panostaa kun ei kukaan muukaan niin tee, eikä kukaan sitä heiltä vaadi. Jos hommat menevät pieleen, voi aina syyttää muita. Eiväthän lapset ole koskaan oppineet, että he voivat itse vaikuttaa asioihin ottamalla vastuuta omasta tekemisestään.
Sama asenne viedään työpaikoille. Suomalaiset yritykset haluavat olla huippuja keskinkertaisuudessa. Viilataan sieltä ja säästetään täältä sen sijaan, että mietittäisiin miten voitaisiin luoda uusia, kestäviä liiketoimintamalleja ja tehdä jotain todella huikeaa.
Tässä ilmapiirissä hallitukselta on kai vaikea odottaa mitään muuta kuin saman kaavan toistoa. Politiikassa jyllää näköalattoomuus ja näivettyminen. Suomea yritetään saada nousuun 1900-luvun opeilla luottaen, että kyllä se suurteollisuus tämän homman hoitaa.
Jos meillä olisi kunnianhimoa, olisimme uudistajia ja tiennäyttäjiä. Energisoisimme koko pienyrityskentän innovoimaan ja työllistämään. Maailmassa on haasteita ratkottavaksi ja se tarkoittaa uusia mahdollisuuksia. Miten meistä tulisi edelläkävijöitä, muussakin kuin keskinkertaisuudessa?
Vastaa